Hämmennys

Jep, otsikko kertoo kaiken.
Kaikki pään sisällä on yhtä surinaa sihinää suttua.
Kuka ottaisi minusta selvää, kun en itsekään osaa ?

Lisäksi minua pelottaa, pelottaa, että näyttö menee huonosti ja ohjaajanikin huomaa, kuinka huono huono huono minä olenkaan. Ja vielä lisäksi 8.4 psykologinen tutkimus.
En halua paperille viallisuuttani, mutten osannut kieltäytyäkään kun Sairaanhoitajatätini kysyi sopisiko tutkimus minulle.

Enkä ole vieläkään tehnyt päätöstä psykoterapiasta. Hoitava lääkärini sanoi suoraan, että tarvitsisin n. 4 vuoden 2xviikossa tahdilla terapia-jakson. huoh. En nyt oikein tiedä. 2 vuoden päästä olen todennäköisesti muualla ja jos terapiasuhde katkeaa ei Kelalta enää tukea voi saada. Eikä minulla kyllä ole rahaa maksaa 100e viikossa. Toisaalta nykyinen tilanikaan ei ole kehuttava, vaikka niin kovasti kiukuttaa myöntää se niin, en jaksa enään yksin, tarvitsen ammattiavun tukea. Tai no onhan minulla Sairaanhoitajatätini, joka on vuodesta toiseen minua jaksanut katsella ja kannustaa, mutta hän kyllä ansaitsisi lepotauon tästä, minusta.
Niin ja vielä se on mainittava, että psykoterapiaanhan on turha ryhtyä jos siihen ei ole motivaatiota. Tälläinen terapia tähtää aina tiettyyn tavoitteeseen.
Ja kun minulla tätä motivaatiota ei kerta kaikkiaan löydy. Ehkä en aloita sitä. Ei en nyt. Kiitos.



-Alishia(viisi laukausta päähän riittää)

I'm sorry. I can't be perfect.

Itken toista tuntia putkeen.
Paha olla. Eikä kukaan tule ja kuiski kauniita sanoja korvaani.
Kukaan ei kiedo lämpimiä käsivarsia ympärilleni.
Vaikka sanon ääneen, että sisälle sattuu, sattuu niin paljon.
Niin kukaan ei tule.



- Alishia, joka on niin väsynyt ettei saa tekstiä aikaiseksi.

ps. Ihmisiin ei voi luottaa.

The time has come - Hillsong

Raivostuttaa kiukuttaa suututtaaaaaa!

Nyt olisi niin ihana olla taas 3vee, joka voi heittäytyä maahan parkuen ja odottaa, että joku ottaisi sylin turvaan ja heijaisi kaiken pahan pois...
Minulla ei nyt oikeastaan edes ollut mitään kirjoitettavaa.
Olen vain vihainen.
Muille, mutta nyt yhä enemmän itselleni.
Eiväthän kiltit tytöt ole vihaisia?
Eiväthän kiltit tytöt ikinä suutu tai huuda muille ihmisille?
Ei, kilti tytöt aina nielevät kaiken ilman pihahdustakaan.
Istuvat nätisti ja hymyilevät oikeaoppista hymyään.

Tuntuu, että kilttinä tyttönä oleminen on ainut asia mitä minulta odotetaan.
En halua enää olla kiltti tyttö. Haluan olla minä! Aito minä, en kympin tyttö, en siro balettitanssija, en hiukset nutturalla kulkeva äidin täydellinen pieni enkeli.

Minä kiltti, missä sinä olet? Pyydän anteeksi, tule takaisin..



- Alishia, ihan ehkä pikkuisen rohkaistuneempana kuin aikoihin.

Olive- Smile

Kamalan ristiriitainen olo jatkuu päivättä miljoona.
Mitä ihmettä oikein tekisin itseni kanssa.
Haluan kovasti irrottautua tämän hirviön otteesta ja oppia taas nauttimaan ruoasta ilman tunnontuskia. Samalla silti nieleskelen kyyneleitä, koska vaa'an numerot kirkuvat LIIKAA! Pään sisällä huutaa: laihdutalaihdutalaihdutalaihduta!
En halua, mutta tuntuu etten täytä velvollisuuttani jos painoni ei laske.
äh.

Istuin tänään sairaanhoitajan vastaanotolla,
tärisin, itkin, enkä puhunut mitään.
Olen viimeiset päivät ollut aivan lukossa.
En tiedä kuinka ilmaisisin ajatuksiani tai tunteitani, vaikka tarve olisi suuri.
Katseeni harhailee, en pysty keskittymään enkä suomaan itselleni aikaa rentoutua.
Shoitsu sanoi, että yrittää saada minut tiiviiseen psykoterapiaan.
Hän kertoi tuntevansa minut jo niin hyvin, että tietää mikä minulle sopii.
En tiedä, katsotaan.


- Alishia


ps. Aloitin maanantaina to-jakson päiväkodissa ja olen totaalisen ihastunut pieniin lapsosiin siellä! ü

My heart is beating like a jungle drum

Taas vierähti kaksi viikkoa ilman ajatuksen uhraamistakaan tälle blogille.

Omat ajatukset ja sanat, jotka juoksevat ruudulla tuntuvat vain niin merkityksettömiltä. Alemmuuskompleksi on huipussaan aina lukiessani muiden blogeja! Miksi minä en osaa tätä ja tuota ja käyttää hienoja sanoja ja ja ja...

No, kuitenkin, olen (24.2) keskiviikosta asti viettänyt leirielämää, mikä osittain selittää hiljaiseloani. Kyse oli siis seurakuntani nuorten leiristä.
Vaikka aluksi pelkäsinkin sinne menoa, niin osoittautui silti hyväksi vaihtoehdoksi lähteä! Reissu oli mahtava(lukuunottamatta kahden tunnin rämpimistä puolen metrin korkuisissa kinoksissa :D) ja oloni oli ihmeen vapautunut. Hienointa koko leiristä teki yhteys. Pelkästään se, että paikalla oli elämäni kirkkaimmat tähtöset tekivät oloni paremmaksi, mitä se on aikoihin ollut.
Lisäksi sain pitkästä aikaa purettua ajatuksiani ja täysin rehellisesti jakaa tuntemuksiani yhdelle rakkaimmista ystävistäni. <3

Yritän aina parhaani mukaan käyttäytyä normaalisti ruokaan liittyvissä tilanteissa ja elin siinä uskossa, että pystyn ihan helposti huijaamaan ihmiset uskomaan, että kaikki on hyvin ja joojoo tottakai minä syön! Ja okei, myönnän että BMI näyttää alipainoa, mutta silti minähän hymyilin nauroin pälpätin ja pulputin taukoamatta! Ei, eihän minusta voi millään huomata sitä pimeyttä, mikä sisällä paisuu, eihän?
Silti S huomasi, yhden päivän aikana hän kokosi kaikki merkit.
S on yhden nuoren äiti, joka hoiti leirin ajan keittiön, ruoan yms.
Hän sitten yllätti minut jo heti torstaina sanoessaan, että olen kuin kopio hänen tyttärestään. Minä vain tyhmänä hymyilin, mumisin jotain takaisin ja yritin antaa olla. Mutta ei, hän vain jatkoi kertomalla tyttärestään ja siitä kuinka, tyttö teki hyvin epätoivoisen valinnan kuuden vuoden anoreksia-taistelun jälkeen. En osannut kuin itkeä hänen kertoessaan hyvin yksityiskohtaisesti, miltä tuntuu katsella kun oma tytär luovuttaa ja antautuu täysin sairauden käsiin. S oli heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä huomannut, kuinka kovasti jouduin kamppailemaan saadakseni alas edes sen yhden aterian päivässä. Huomasin hänen olevan aidosti huolissaan, hänkin itki ja lopulta halusi rukoilla puolestani. Olin hämilläni, mutta silti tunsin myös onnellisuutta ja iloa. Joku huomaa vaikeuteni, joku haluaa kuunnella, tukea, rukoilla puolestani. Oikeasti, minustako muka välitetään? Ihminen, jota en ollut ikinä ennemmin edes tavannut osoitti valtavaa ymmärrystä. Mitä ihmettä?
En ole aiemmin kokenut näin pyyteetöntä välittämistä.

Kysymykseen mitä kuuluu, voisin rehellisesti tällä hetkellä vastata: hyvää. ü



- Alishia

That's what you get

Pääsin vihdoinkin koneelle asti.
Hävettää. Se etten tee mitään.
En ole mitään! Tai oikeammin: siltä minusta tuntuu.

Olen viimeisimmät päivät lintsannut koulusta ja nukkunut hävyttömän paljon. Olen vihainen. VIHAINEN. Sekä helpottunut, helpottunut, että tunnen edes jotain. Olen ollut niin turta. Niin turta. Olen viimeiset päivät vain nukkunut, en ole tehnyt mitään, en kerrassaan mitään! Tuijottanut kattoni tähtiä ajattelematta mitään. Olisi pitänyt liikkua lukea piirtää nauraa itkeä opiskella huutaa raivota nauttia laihtua

Ennen kaikkea laihtua.
Itseinhoni nousee stratosfäärisiin lukuihin vain ajatellessanikin vaa'an kirkuvia numeroita. Numeroita, jotka ovat niin kauan määrittäneet sen mitä minä olen.

Myös huono omatunto valtaa alaa jatkuvasti. Miksi minun pitää ajatella itsestäni näin. Miksi kenenkään pitää. Miksi miksi miksi miksi !



-Psykologisesti epäkorrekti Alishia


ps. Hyvää Ystävänpäivää myöhässä! <3 :D

Ainakin mä toivon niin...

Olisithan ystäväni kun muut näyttää selkää
Pitäisithän kädestäni kun kun mä pelkään elämää
Ohjaisithan oikeaan kun suinpäin juoksen harhaan
Antaisithan anteeksi kun tilaisuus tekee varkaan

Ainakin mä toivon niin

Että pidät musta kii purista mua lujempaa
Purista niin et sattuu mä tahdon antautua
Pidä kii ethän päästä milloinkaan
Purista niin et sattuu mä tahdon antautua

Nostathan langenneen jaloilleen
Vaihdathan pukuni mustuneen puhtaan valkoiseen
Annathan siipien repaleisten kantaa jälleen
Puhallathan henkesi tähän kivisydämeen

Ainakin mä toivon niin

Että pidät musta kii purista mua lujempaa
Purista niin et sattuu mä tahdon antautua
Pidä kii ethän päästä milloinkaan
Purista niin et sattuu mä tahdon antautua



- Alishia, jolla ei ole mitään muuta sanottavaa tai lisättävää

Hold my hand

Sattuu. Pelottaa.
Puren tyynynkulmaa ja painan kynnet ihon läpi.
Itken jatkuvasti ja puristun pieneksi mytyksi peiton alle.
Haluan pois.
pois pois pois pois
Äänet kirkuvat pääni sisällä ja hetken mietin...
EI.
Haluan repiä pääni sisältä kaikki nämä ajatukset.
Haluan täyttyä ilolla, naurulla ja unelmilla!
En vain ole tarpeeksi vahva nyt.

Uskallan vain takertua lujasti Raamattuun,
jonka kannessa juoksevat kullanväriset nimikirjaimeni.
Ps.91:11


- Alisha

A hi ! ^^

Hih.
Minut sai tänään hymyilemään yksi ihana viesti.

Päivä muuten ei ole ollut hyvä.
Myöhästyminen tunneilta.
Muffinssien tekeminen ja S Y Ö M I N E N kotitalouden tunnilla...
Söin muffinssin, suklaisen, rasvaisen, ison,
tunne oli ylitsepääsemätön.
Heikko, huono, paha paha paha ihminen kun söit sen !
Käperryin kasaan ja etsin ulospääsyä tilanteesta,
paniikkikohtaus keskellä kirkasta päivää.

Häpesin.
Häpesin niin paljon.
En uskaltanut enää jäädä kouluun,
vaan vedin hupun päähäni ja kävelin sormet sinisenä 5 km kotiin.
Kotona kalisin monta kymmentä minuuttia,
nojasin patteriin ja join monta kupillista teetä.
Lopulta kaivauduin peiton alle ja nukahdin loppupäiväksi.

Nukun nykyään jatkuvasti.
Istun luennoilla päivät,
muun ajan omistan nukkumiselle.
Olen niin totaalisen väsynyt jatkuvasti.
Jalat tuntuvat spagetilta kävellessä,
kädet eivät jaksa kannatella minkäänlaista painoa.
Tunnen itseni jälleen kerran niin epäonnistuneeksi.
Minun pitäisi jaksaa, pitäisi saada pelkkiä kolmosia, pitäisi olla täydellinen.
Mutta miksi?
Minähän laihduin, ajoin itseni osastolle ja siltikin olin liikaa.
Tiedän, että mikään ei tule riittämään minulle.
Ristiriitainen olo.
Haluaisin kovasti olla pienempi pienin
Mutta mitä se hyödyttäisi?
Eikö sen nyt tästäkin huomaa, hyvä kun jaksan liikuttaa sormia näppäimistöllä.
Apaattisuus valtaa jatkuvasti.
Pitäisi syödä kunnolla, niin olo varmasti paranisi.
Tiedän sen, muttaku..!

Kertokaa joku, miksi teen näin,
hairahdan aina samaan ansaan, joka kuiskii kauniita valheita korviini.
Miksi niin monen ihmisen täytyy kärsiä näin turhamaisten asioiden vuoksi.



-Alishia, jolla ei jälleen ole mitään pointtia koko tekstissä

Sinulle on yksi uusi viesti:
Kai sä tulet huomenna tänne ? :)
Tarviin sua.. <3

Vena cava superior, cardia, arcus aortae, circulatio, cappillarea

Latinan koe.
Enkä ole yhtään valmistunut..

Haluaisin niin kovasti olla hyvä,
hyväksytty, ei huono vaan hyvä. Paras.
En pysty olla ajattelematta,
että olen huono jos en osaa latinan sanoja.
Jos en saa täysiä pisteitä, tiedän ainakin hetkellisesti luisuvani alaspäin.
(Mikä tässäkin nyt on ??)

Täydellinen.
Tuo sana kuullostaa niin upealta,
se sointuu korvissani kauniisti.
Mutta kaikki se kaunis on vain pintakiiltoa.
Sen helmiäisenä hohtavan pinnan alta paljastuu karuus ja kovuus.
Todellisuus..
En pysty ikinä olemaan tarpeeksi hyvä, täydellinen.

Mutta hei ei minun tarvitsekaan !
Okei, en ihan usko edellistä lausetta, mutta ehkä minäkin jonain päivänä näen peilissä muutakin kun epäonnistuneen, liian suuren, tilaavievän ihmisen.
Ainakin haluan uskoa niin,
jonain päivänä minä tulen kelpaamaan.
Ihan omana itsenäni.
Toivottavasti.

Ajatukset kulkevat omia ratojaan.
Toisena hetkenä halaan ystävääni ja uskon kaiken minkä hän minusta sanoo.
"Ihana, suloinen, rakas, kaunis. Juuri sinä ja juuri nyt!"
Toisena taas pelkkä ajatuskin syömisestä ja muiden ihmisten tapaamisesta saa minut sitomaan silmukkaa kaulan ympärille..
Ristiriitaista.
Kivuliasta.


-Alishia, joka myöhästyy koulusta jos ei nyt juokse!

Panic !

Olen ainakin 20 kertaa laskenut kymmeneen
ja yrittänyt hengittää rauhassa.
En siltikään onnistu rauhoittumaan.
Kädet tärisevät ja joudun jatkuvasti korjaamaan kirjoitusvirheitä näytöltä.

Olen lähdössä nuorteniltaan tummasilmäisen enkelini kanssa,
joka on aina ja joka tilanteessa pitänyt minua kädestä.
Pieni ja hento kultani joka on kuitenkin niin mielettömän vahva.
Jälleen yksi asia mistä olla tavattoman kiitollinen. Ystävästä. Ystävistä.

Silti haukon hapetta ilmaa ja yritän lopettaa itkemisen.
Mikähän tässä nyt on?
Miten pelko voi näin vahvasti kietoa kätensä kaulalleni ja tukahduttaa..?
Mitä minä edes oikeastaan pelkään?
Näen pitkän ajan jälkeen rakkaitani, ihmisiä, jotka ovat niitä loistavimpia tähtiä omalla taivaallani.
Ikävöin heitä kaikkia. Sitä ilmapiiriä ja rämäkkää naurua, joka kietoo minut lämpimään nyyttiin, missä on hyvä olla.

Kuitenkin olen kuin liimautunut tähän.
En uskalla ottaa askeleita, pakottaa jalkojeni lihaksia liikkumaan.
Täällä pimeässä huoneessa, koneen huristessa hiljaa taustalla olen turvassa.
Omassa pienessä maailmassani. sairaassa maailmassani.

Pieni päätös päivässä

Kurkkua kuristaa ja painan pääni alas. Häpeän.
Unohdin tämän blogin moneksi kuukaudeksi, koska olin niin totaalisen väsynyt.
Vaivuin aavemaiseen olotilaan ja laahustin pitkin osaston käytäviä snoopy-sukat jalassa.
Kyllä, koko tämän ajan olen ollut suljetulla.
Nyt kun olen saanut jälleen kurkotettua käsiäni ylös upottavasta suosta,
jaksan toivon mukaan tasaisin väliajoin kirjoitella.

Paino hipoo normaalin rajoilla. pelkään..
Olisi turvallista vaan vetää ne lenkkitossut jalkaan ja suunnata tutulle pururadalle.
Kuluttaa, kuluttaa ja kuluttaa.
Kuoria kehostani pois kaiken ylimääräisen..

Vaikka pimeääkin pimeämmät ajatukset valtaavat mieleni vieläkin tavattoman usein,
olen kuitenkin positiivisempi kuin aikoihin!
Jaksan aamuisin nousta ylös sen sijaan, että ottaisin uuden satsin unilääkkeitä.
Jaksan vastata ystävieni soittoihin.
Jaksan jopa hitusen nauttia opiskelustani, sen olematta jatkuvaa suorittamista.
Jaksan sekunnin murto-osan jopa ihmetellä elämää ja sen kauneutta !

-Alishia


ps. Kaikki mukaan tekemään pieniä päätöksiä päivässä ;)
Sanokaa vaikka aamulla peilikuvallenne,
että "tänään minun ei tarvitse suorittaa, kelvatakseni" tai "tänään minä kelpaan".
Tänään minä olen ihme, suuri ihme !
Hoette sitä niin kauan, vaikka vuosia, joka aamua, niin, että alatte uskoa siihen!
Lopulta se palkitaan :)
Voimia kaikille <3