Panic !

Olen ainakin 20 kertaa laskenut kymmeneen
ja yrittänyt hengittää rauhassa.
En siltikään onnistu rauhoittumaan.
Kädet tärisevät ja joudun jatkuvasti korjaamaan kirjoitusvirheitä näytöltä.

Olen lähdössä nuorteniltaan tummasilmäisen enkelini kanssa,
joka on aina ja joka tilanteessa pitänyt minua kädestä.
Pieni ja hento kultani joka on kuitenkin niin mielettömän vahva.
Jälleen yksi asia mistä olla tavattoman kiitollinen. Ystävästä. Ystävistä.

Silti haukon hapetta ilmaa ja yritän lopettaa itkemisen.
Mikähän tässä nyt on?
Miten pelko voi näin vahvasti kietoa kätensä kaulalleni ja tukahduttaa..?
Mitä minä edes oikeastaan pelkään?
Näen pitkän ajan jälkeen rakkaitani, ihmisiä, jotka ovat niitä loistavimpia tähtiä omalla taivaallani.
Ikävöin heitä kaikkia. Sitä ilmapiiriä ja rämäkkää naurua, joka kietoo minut lämpimään nyyttiin, missä on hyvä olla.

Kuitenkin olen kuin liimautunut tähän.
En uskalla ottaa askeleita, pakottaa jalkojeni lihaksia liikkumaan.
Täällä pimeässä huoneessa, koneen huristessa hiljaa taustalla olen turvassa.
Omassa pienessä maailmassani. sairaassa maailmassani.