A hi ! ^^

Hih.
Minut sai tänään hymyilemään yksi ihana viesti.

Päivä muuten ei ole ollut hyvä.
Myöhästyminen tunneilta.
Muffinssien tekeminen ja S Y Ö M I N E N kotitalouden tunnilla...
Söin muffinssin, suklaisen, rasvaisen, ison,
tunne oli ylitsepääsemätön.
Heikko, huono, paha paha paha ihminen kun söit sen !
Käperryin kasaan ja etsin ulospääsyä tilanteesta,
paniikkikohtaus keskellä kirkasta päivää.

Häpesin.
Häpesin niin paljon.
En uskaltanut enää jäädä kouluun,
vaan vedin hupun päähäni ja kävelin sormet sinisenä 5 km kotiin.
Kotona kalisin monta kymmentä minuuttia,
nojasin patteriin ja join monta kupillista teetä.
Lopulta kaivauduin peiton alle ja nukahdin loppupäiväksi.

Nukun nykyään jatkuvasti.
Istun luennoilla päivät,
muun ajan omistan nukkumiselle.
Olen niin totaalisen väsynyt jatkuvasti.
Jalat tuntuvat spagetilta kävellessä,
kädet eivät jaksa kannatella minkäänlaista painoa.
Tunnen itseni jälleen kerran niin epäonnistuneeksi.
Minun pitäisi jaksaa, pitäisi saada pelkkiä kolmosia, pitäisi olla täydellinen.
Mutta miksi?
Minähän laihduin, ajoin itseni osastolle ja siltikin olin liikaa.
Tiedän, että mikään ei tule riittämään minulle.
Ristiriitainen olo.
Haluaisin kovasti olla pienempi pienin
Mutta mitä se hyödyttäisi?
Eikö sen nyt tästäkin huomaa, hyvä kun jaksan liikuttaa sormia näppäimistöllä.
Apaattisuus valtaa jatkuvasti.
Pitäisi syödä kunnolla, niin olo varmasti paranisi.
Tiedän sen, muttaku..!

Kertokaa joku, miksi teen näin,
hairahdan aina samaan ansaan, joka kuiskii kauniita valheita korviini.
Miksi niin monen ihmisen täytyy kärsiä näin turhamaisten asioiden vuoksi.



-Alishia, jolla ei jälleen ole mitään pointtia koko tekstissä

Sinulle on yksi uusi viesti:
Kai sä tulet huomenna tänne ? :)
Tarviin sua.. <3

Vena cava superior, cardia, arcus aortae, circulatio, cappillarea

Latinan koe.
Enkä ole yhtään valmistunut..

Haluaisin niin kovasti olla hyvä,
hyväksytty, ei huono vaan hyvä. Paras.
En pysty olla ajattelematta,
että olen huono jos en osaa latinan sanoja.
Jos en saa täysiä pisteitä, tiedän ainakin hetkellisesti luisuvani alaspäin.
(Mikä tässäkin nyt on ??)

Täydellinen.
Tuo sana kuullostaa niin upealta,
se sointuu korvissani kauniisti.
Mutta kaikki se kaunis on vain pintakiiltoa.
Sen helmiäisenä hohtavan pinnan alta paljastuu karuus ja kovuus.
Todellisuus..
En pysty ikinä olemaan tarpeeksi hyvä, täydellinen.

Mutta hei ei minun tarvitsekaan !
Okei, en ihan usko edellistä lausetta, mutta ehkä minäkin jonain päivänä näen peilissä muutakin kun epäonnistuneen, liian suuren, tilaavievän ihmisen.
Ainakin haluan uskoa niin,
jonain päivänä minä tulen kelpaamaan.
Ihan omana itsenäni.
Toivottavasti.

Ajatukset kulkevat omia ratojaan.
Toisena hetkenä halaan ystävääni ja uskon kaiken minkä hän minusta sanoo.
"Ihana, suloinen, rakas, kaunis. Juuri sinä ja juuri nyt!"
Toisena taas pelkkä ajatuskin syömisestä ja muiden ihmisten tapaamisesta saa minut sitomaan silmukkaa kaulan ympärille..
Ristiriitaista.
Kivuliasta.


-Alishia, joka myöhästyy koulusta jos ei nyt juokse!

Panic !

Olen ainakin 20 kertaa laskenut kymmeneen
ja yrittänyt hengittää rauhassa.
En siltikään onnistu rauhoittumaan.
Kädet tärisevät ja joudun jatkuvasti korjaamaan kirjoitusvirheitä näytöltä.

Olen lähdössä nuorteniltaan tummasilmäisen enkelini kanssa,
joka on aina ja joka tilanteessa pitänyt minua kädestä.
Pieni ja hento kultani joka on kuitenkin niin mielettömän vahva.
Jälleen yksi asia mistä olla tavattoman kiitollinen. Ystävästä. Ystävistä.

Silti haukon hapetta ilmaa ja yritän lopettaa itkemisen.
Mikähän tässä nyt on?
Miten pelko voi näin vahvasti kietoa kätensä kaulalleni ja tukahduttaa..?
Mitä minä edes oikeastaan pelkään?
Näen pitkän ajan jälkeen rakkaitani, ihmisiä, jotka ovat niitä loistavimpia tähtiä omalla taivaallani.
Ikävöin heitä kaikkia. Sitä ilmapiiriä ja rämäkkää naurua, joka kietoo minut lämpimään nyyttiin, missä on hyvä olla.

Kuitenkin olen kuin liimautunut tähän.
En uskalla ottaa askeleita, pakottaa jalkojeni lihaksia liikkumaan.
Täällä pimeässä huoneessa, koneen huristessa hiljaa taustalla olen turvassa.
Omassa pienessä maailmassani. sairaassa maailmassani.

Pieni päätös päivässä

Kurkkua kuristaa ja painan pääni alas. Häpeän.
Unohdin tämän blogin moneksi kuukaudeksi, koska olin niin totaalisen väsynyt.
Vaivuin aavemaiseen olotilaan ja laahustin pitkin osaston käytäviä snoopy-sukat jalassa.
Kyllä, koko tämän ajan olen ollut suljetulla.
Nyt kun olen saanut jälleen kurkotettua käsiäni ylös upottavasta suosta,
jaksan toivon mukaan tasaisin väliajoin kirjoitella.

Paino hipoo normaalin rajoilla. pelkään..
Olisi turvallista vaan vetää ne lenkkitossut jalkaan ja suunnata tutulle pururadalle.
Kuluttaa, kuluttaa ja kuluttaa.
Kuoria kehostani pois kaiken ylimääräisen..

Vaikka pimeääkin pimeämmät ajatukset valtaavat mieleni vieläkin tavattoman usein,
olen kuitenkin positiivisempi kuin aikoihin!
Jaksan aamuisin nousta ylös sen sijaan, että ottaisin uuden satsin unilääkkeitä.
Jaksan vastata ystävieni soittoihin.
Jaksan jopa hitusen nauttia opiskelustani, sen olematta jatkuvaa suorittamista.
Jaksan sekunnin murto-osan jopa ihmetellä elämää ja sen kauneutta !

-Alishia


ps. Kaikki mukaan tekemään pieniä päätöksiä päivässä ;)
Sanokaa vaikka aamulla peilikuvallenne,
että "tänään minun ei tarvitse suorittaa, kelvatakseni" tai "tänään minä kelpaan".
Tänään minä olen ihme, suuri ihme !
Hoette sitä niin kauan, vaikka vuosia, joka aamua, niin, että alatte uskoa siihen!
Lopulta se palkitaan :)
Voimia kaikille <3