My heart is beating like a jungle drum

Taas vierähti kaksi viikkoa ilman ajatuksen uhraamistakaan tälle blogille.

Omat ajatukset ja sanat, jotka juoksevat ruudulla tuntuvat vain niin merkityksettömiltä. Alemmuuskompleksi on huipussaan aina lukiessani muiden blogeja! Miksi minä en osaa tätä ja tuota ja käyttää hienoja sanoja ja ja ja...

No, kuitenkin, olen (24.2) keskiviikosta asti viettänyt leirielämää, mikä osittain selittää hiljaiseloani. Kyse oli siis seurakuntani nuorten leiristä.
Vaikka aluksi pelkäsinkin sinne menoa, niin osoittautui silti hyväksi vaihtoehdoksi lähteä! Reissu oli mahtava(lukuunottamatta kahden tunnin rämpimistä puolen metrin korkuisissa kinoksissa :D) ja oloni oli ihmeen vapautunut. Hienointa koko leiristä teki yhteys. Pelkästään se, että paikalla oli elämäni kirkkaimmat tähtöset tekivät oloni paremmaksi, mitä se on aikoihin ollut.
Lisäksi sain pitkästä aikaa purettua ajatuksiani ja täysin rehellisesti jakaa tuntemuksiani yhdelle rakkaimmista ystävistäni. <3

Yritän aina parhaani mukaan käyttäytyä normaalisti ruokaan liittyvissä tilanteissa ja elin siinä uskossa, että pystyn ihan helposti huijaamaan ihmiset uskomaan, että kaikki on hyvin ja joojoo tottakai minä syön! Ja okei, myönnän että BMI näyttää alipainoa, mutta silti minähän hymyilin nauroin pälpätin ja pulputin taukoamatta! Ei, eihän minusta voi millään huomata sitä pimeyttä, mikä sisällä paisuu, eihän?
Silti S huomasi, yhden päivän aikana hän kokosi kaikki merkit.
S on yhden nuoren äiti, joka hoiti leirin ajan keittiön, ruoan yms.
Hän sitten yllätti minut jo heti torstaina sanoessaan, että olen kuin kopio hänen tyttärestään. Minä vain tyhmänä hymyilin, mumisin jotain takaisin ja yritin antaa olla. Mutta ei, hän vain jatkoi kertomalla tyttärestään ja siitä kuinka, tyttö teki hyvin epätoivoisen valinnan kuuden vuoden anoreksia-taistelun jälkeen. En osannut kuin itkeä hänen kertoessaan hyvin yksityiskohtaisesti, miltä tuntuu katsella kun oma tytär luovuttaa ja antautuu täysin sairauden käsiin. S oli heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä huomannut, kuinka kovasti jouduin kamppailemaan saadakseni alas edes sen yhden aterian päivässä. Huomasin hänen olevan aidosti huolissaan, hänkin itki ja lopulta halusi rukoilla puolestani. Olin hämilläni, mutta silti tunsin myös onnellisuutta ja iloa. Joku huomaa vaikeuteni, joku haluaa kuunnella, tukea, rukoilla puolestani. Oikeasti, minustako muka välitetään? Ihminen, jota en ollut ikinä ennemmin edes tavannut osoitti valtavaa ymmärrystä. Mitä ihmettä?
En ole aiemmin kokenut näin pyyteetöntä välittämistä.

Kysymykseen mitä kuuluu, voisin rehellisesti tällä hetkellä vastata: hyvää. ü



- Alishia