Olive- Smile

Kamalan ristiriitainen olo jatkuu päivättä miljoona.
Mitä ihmettä oikein tekisin itseni kanssa.
Haluan kovasti irrottautua tämän hirviön otteesta ja oppia taas nauttimaan ruoasta ilman tunnontuskia. Samalla silti nieleskelen kyyneleitä, koska vaa'an numerot kirkuvat LIIKAA! Pään sisällä huutaa: laihdutalaihdutalaihdutalaihduta!
En halua, mutta tuntuu etten täytä velvollisuuttani jos painoni ei laske.
äh.

Istuin tänään sairaanhoitajan vastaanotolla,
tärisin, itkin, enkä puhunut mitään.
Olen viimeiset päivät ollut aivan lukossa.
En tiedä kuinka ilmaisisin ajatuksiani tai tunteitani, vaikka tarve olisi suuri.
Katseeni harhailee, en pysty keskittymään enkä suomaan itselleni aikaa rentoutua.
Shoitsu sanoi, että yrittää saada minut tiiviiseen psykoterapiaan.
Hän kertoi tuntevansa minut jo niin hyvin, että tietää mikä minulle sopii.
En tiedä, katsotaan.


- Alishia


ps. Aloitin maanantaina to-jakson päiväkodissa ja olen totaalisen ihastunut pieniin lapsosiin siellä! ü

My heart is beating like a jungle drum

Taas vierähti kaksi viikkoa ilman ajatuksen uhraamistakaan tälle blogille.

Omat ajatukset ja sanat, jotka juoksevat ruudulla tuntuvat vain niin merkityksettömiltä. Alemmuuskompleksi on huipussaan aina lukiessani muiden blogeja! Miksi minä en osaa tätä ja tuota ja käyttää hienoja sanoja ja ja ja...

No, kuitenkin, olen (24.2) keskiviikosta asti viettänyt leirielämää, mikä osittain selittää hiljaiseloani. Kyse oli siis seurakuntani nuorten leiristä.
Vaikka aluksi pelkäsinkin sinne menoa, niin osoittautui silti hyväksi vaihtoehdoksi lähteä! Reissu oli mahtava(lukuunottamatta kahden tunnin rämpimistä puolen metrin korkuisissa kinoksissa :D) ja oloni oli ihmeen vapautunut. Hienointa koko leiristä teki yhteys. Pelkästään se, että paikalla oli elämäni kirkkaimmat tähtöset tekivät oloni paremmaksi, mitä se on aikoihin ollut.
Lisäksi sain pitkästä aikaa purettua ajatuksiani ja täysin rehellisesti jakaa tuntemuksiani yhdelle rakkaimmista ystävistäni. <3

Yritän aina parhaani mukaan käyttäytyä normaalisti ruokaan liittyvissä tilanteissa ja elin siinä uskossa, että pystyn ihan helposti huijaamaan ihmiset uskomaan, että kaikki on hyvin ja joojoo tottakai minä syön! Ja okei, myönnän että BMI näyttää alipainoa, mutta silti minähän hymyilin nauroin pälpätin ja pulputin taukoamatta! Ei, eihän minusta voi millään huomata sitä pimeyttä, mikä sisällä paisuu, eihän?
Silti S huomasi, yhden päivän aikana hän kokosi kaikki merkit.
S on yhden nuoren äiti, joka hoiti leirin ajan keittiön, ruoan yms.
Hän sitten yllätti minut jo heti torstaina sanoessaan, että olen kuin kopio hänen tyttärestään. Minä vain tyhmänä hymyilin, mumisin jotain takaisin ja yritin antaa olla. Mutta ei, hän vain jatkoi kertomalla tyttärestään ja siitä kuinka, tyttö teki hyvin epätoivoisen valinnan kuuden vuoden anoreksia-taistelun jälkeen. En osannut kuin itkeä hänen kertoessaan hyvin yksityiskohtaisesti, miltä tuntuu katsella kun oma tytär luovuttaa ja antautuu täysin sairauden käsiin. S oli heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä huomannut, kuinka kovasti jouduin kamppailemaan saadakseni alas edes sen yhden aterian päivässä. Huomasin hänen olevan aidosti huolissaan, hänkin itki ja lopulta halusi rukoilla puolestani. Olin hämilläni, mutta silti tunsin myös onnellisuutta ja iloa. Joku huomaa vaikeuteni, joku haluaa kuunnella, tukea, rukoilla puolestani. Oikeasti, minustako muka välitetään? Ihminen, jota en ollut ikinä ennemmin edes tavannut osoitti valtavaa ymmärrystä. Mitä ihmettä?
En ole aiemmin kokenut näin pyyteetöntä välittämistä.

Kysymykseen mitä kuuluu, voisin rehellisesti tällä hetkellä vastata: hyvää. ü



- Alishia

That's what you get

Pääsin vihdoinkin koneelle asti.
Hävettää. Se etten tee mitään.
En ole mitään! Tai oikeammin: siltä minusta tuntuu.

Olen viimeisimmät päivät lintsannut koulusta ja nukkunut hävyttömän paljon. Olen vihainen. VIHAINEN. Sekä helpottunut, helpottunut, että tunnen edes jotain. Olen ollut niin turta. Niin turta. Olen viimeiset päivät vain nukkunut, en ole tehnyt mitään, en kerrassaan mitään! Tuijottanut kattoni tähtiä ajattelematta mitään. Olisi pitänyt liikkua lukea piirtää nauraa itkeä opiskella huutaa raivota nauttia laihtua

Ennen kaikkea laihtua.
Itseinhoni nousee stratosfäärisiin lukuihin vain ajatellessanikin vaa'an kirkuvia numeroita. Numeroita, jotka ovat niin kauan määrittäneet sen mitä minä olen.

Myös huono omatunto valtaa alaa jatkuvasti. Miksi minun pitää ajatella itsestäni näin. Miksi kenenkään pitää. Miksi miksi miksi miksi !



-Psykologisesti epäkorrekti Alishia


ps. Hyvää Ystävänpäivää myöhässä! <3 :D

Ainakin mä toivon niin...

Olisithan ystäväni kun muut näyttää selkää
Pitäisithän kädestäni kun kun mä pelkään elämää
Ohjaisithan oikeaan kun suinpäin juoksen harhaan
Antaisithan anteeksi kun tilaisuus tekee varkaan

Ainakin mä toivon niin

Että pidät musta kii purista mua lujempaa
Purista niin et sattuu mä tahdon antautua
Pidä kii ethän päästä milloinkaan
Purista niin et sattuu mä tahdon antautua

Nostathan langenneen jaloilleen
Vaihdathan pukuni mustuneen puhtaan valkoiseen
Annathan siipien repaleisten kantaa jälleen
Puhallathan henkesi tähän kivisydämeen

Ainakin mä toivon niin

Että pidät musta kii purista mua lujempaa
Purista niin et sattuu mä tahdon antautua
Pidä kii ethän päästä milloinkaan
Purista niin et sattuu mä tahdon antautua



- Alishia, jolla ei ole mitään muuta sanottavaa tai lisättävää

Hold my hand

Sattuu. Pelottaa.
Puren tyynynkulmaa ja painan kynnet ihon läpi.
Itken jatkuvasti ja puristun pieneksi mytyksi peiton alle.
Haluan pois.
pois pois pois pois
Äänet kirkuvat pääni sisällä ja hetken mietin...
EI.
Haluan repiä pääni sisältä kaikki nämä ajatukset.
Haluan täyttyä ilolla, naurulla ja unelmilla!
En vain ole tarpeeksi vahva nyt.

Uskallan vain takertua lujasti Raamattuun,
jonka kannessa juoksevat kullanväriset nimikirjaimeni.
Ps.91:11


- Alisha