Jep, otsikko kertoo kaiken.
Kaikki pään sisällä on yhtä surinaa sihinää suttua.
Kuka ottaisi minusta selvää, kun en itsekään osaa ?
Lisäksi minua pelottaa, pelottaa, että näyttö menee huonosti ja ohjaajanikin huomaa, kuinka huono huono huono minä olenkaan. Ja vielä lisäksi 8.4 psykologinen tutkimus.
En halua paperille viallisuuttani, mutten osannut kieltäytyäkään kun Sairaanhoitajatätini kysyi sopisiko tutkimus minulle.
Enkä ole vieläkään tehnyt päätöstä psykoterapiasta. Hoitava lääkärini sanoi suoraan, että tarvitsisin n. 4 vuoden 2xviikossa tahdilla terapia-jakson. huoh. En nyt oikein tiedä. 2 vuoden päästä olen todennäköisesti muualla ja jos terapiasuhde katkeaa ei Kelalta enää tukea voi saada. Eikä minulla kyllä ole rahaa maksaa 100e viikossa. Toisaalta nykyinen tilanikaan ei ole kehuttava, vaikka niin kovasti kiukuttaa myöntää se niin, en jaksa enään yksin, tarvitsen ammattiavun tukea. Tai no onhan minulla Sairaanhoitajatätini, joka on vuodesta toiseen minua jaksanut katsella ja kannustaa, mutta hän kyllä ansaitsisi lepotauon tästä, minusta.
Niin ja vielä se on mainittava, että psykoterapiaanhan on turha ryhtyä jos siihen ei ole motivaatiota. Tälläinen terapia tähtää aina tiettyyn tavoitteeseen.
Ja kun minulla tätä motivaatiota ei kerta kaikkiaan löydy. Ehkä en aloita sitä. Ei en nyt. Kiitos.
-Alishia(viisi laukausta päähän riittää)
perjantai 26. maaliskuuta 2010
perjantai 19. maaliskuuta 2010
I'm sorry. I can't be perfect.
Itken toista tuntia putkeen.
Paha olla. Eikä kukaan tule ja kuiski kauniita sanoja korvaani.
Kukaan ei kiedo lämpimiä käsivarsia ympärilleni.
Vaikka sanon ääneen, että sisälle sattuu, sattuu niin paljon.
Niin kukaan ei tule.
- Alishia, joka on niin väsynyt ettei saa tekstiä aikaiseksi.
ps. Ihmisiin ei voi luottaa.
Paha olla. Eikä kukaan tule ja kuiski kauniita sanoja korvaani.
Kukaan ei kiedo lämpimiä käsivarsia ympärilleni.
Vaikka sanon ääneen, että sisälle sattuu, sattuu niin paljon.
Niin kukaan ei tule.
- Alishia, joka on niin väsynyt ettei saa tekstiä aikaiseksi.
ps. Ihmisiin ei voi luottaa.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
The time has come - Hillsong
Raivostuttaa kiukuttaa suututtaaaaaa!
Nyt olisi niin ihana olla taas 3vee, joka voi heittäytyä maahan parkuen ja odottaa, että joku ottaisi sylin turvaan ja heijaisi kaiken pahan pois...
Minulla ei nyt oikeastaan edes ollut mitään kirjoitettavaa.
Olen vain vihainen.
Muille, mutta nyt yhä enemmän itselleni.
Eiväthän kiltit tytöt ole vihaisia?
Eiväthän kiltit tytöt ikinä suutu tai huuda muille ihmisille?
Ei, kilti tytöt aina nielevät kaiken ilman pihahdustakaan.
Istuvat nätisti ja hymyilevät oikeaoppista hymyään.
Tuntuu, että kilttinä tyttönä oleminen on ainut asia mitä minulta odotetaan.
En halua enää olla kiltti tyttö. Haluan olla minä! Aito minä, en kympin tyttö, en siro balettitanssija, en hiukset nutturalla kulkeva äidin täydellinen pieni enkeli.
Minä kiltti, missä sinä olet? Pyydän anteeksi, tule takaisin..
- Alishia, ihan ehkä pikkuisen rohkaistuneempana kuin aikoihin.
Nyt olisi niin ihana olla taas 3vee, joka voi heittäytyä maahan parkuen ja odottaa, että joku ottaisi sylin turvaan ja heijaisi kaiken pahan pois...
Minulla ei nyt oikeastaan edes ollut mitään kirjoitettavaa.
Olen vain vihainen.
Muille, mutta nyt yhä enemmän itselleni.
Eiväthän kiltit tytöt ole vihaisia?
Eiväthän kiltit tytöt ikinä suutu tai huuda muille ihmisille?
Ei, kilti tytöt aina nielevät kaiken ilman pihahdustakaan.
Istuvat nätisti ja hymyilevät oikeaoppista hymyään.
Tuntuu, että kilttinä tyttönä oleminen on ainut asia mitä minulta odotetaan.
En halua enää olla kiltti tyttö. Haluan olla minä! Aito minä, en kympin tyttö, en siro balettitanssija, en hiukset nutturalla kulkeva äidin täydellinen pieni enkeli.
Minä kiltti, missä sinä olet? Pyydän anteeksi, tule takaisin..
- Alishia, ihan ehkä pikkuisen rohkaistuneempana kuin aikoihin.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Olive- Smile
Kamalan ristiriitainen olo jatkuu päivättä miljoona.
Mitä ihmettä oikein tekisin itseni kanssa.
Haluan kovasti irrottautua tämän hirviön otteesta ja oppia taas nauttimaan ruoasta ilman tunnontuskia. Samalla silti nieleskelen kyyneleitä, koska vaa'an numerot kirkuvat LIIKAA! Pään sisällä huutaa: laihdutalaihdutalaihdutalaihduta!
En halua, mutta tuntuu etten täytä velvollisuuttani jos painoni ei laske.
äh.
Istuin tänään sairaanhoitajan vastaanotolla,
tärisin, itkin, enkä puhunut mitään.
Olen viimeiset päivät ollut aivan lukossa.
En tiedä kuinka ilmaisisin ajatuksiani tai tunteitani, vaikka tarve olisi suuri.
Katseeni harhailee, en pysty keskittymään enkä suomaan itselleni aikaa rentoutua.
Shoitsu sanoi, että yrittää saada minut tiiviiseen psykoterapiaan.
Hän kertoi tuntevansa minut jo niin hyvin, että tietää mikä minulle sopii.
En tiedä, katsotaan.
- Alishia
ps. Aloitin maanantaina to-jakson päiväkodissa ja olen totaalisen ihastunut pieniin lapsosiin siellä! ü
Mitä ihmettä oikein tekisin itseni kanssa.
Haluan kovasti irrottautua tämän hirviön otteesta ja oppia taas nauttimaan ruoasta ilman tunnontuskia. Samalla silti nieleskelen kyyneleitä, koska vaa'an numerot kirkuvat LIIKAA! Pään sisällä huutaa: laihdutalaihdutalaihdutalaihduta!
En halua, mutta tuntuu etten täytä velvollisuuttani jos painoni ei laske.
äh.
Istuin tänään sairaanhoitajan vastaanotolla,
tärisin, itkin, enkä puhunut mitään.
Olen viimeiset päivät ollut aivan lukossa.
En tiedä kuinka ilmaisisin ajatuksiani tai tunteitani, vaikka tarve olisi suuri.
Katseeni harhailee, en pysty keskittymään enkä suomaan itselleni aikaa rentoutua.
Shoitsu sanoi, että yrittää saada minut tiiviiseen psykoterapiaan.
Hän kertoi tuntevansa minut jo niin hyvin, että tietää mikä minulle sopii.
En tiedä, katsotaan.
- Alishia
ps. Aloitin maanantaina to-jakson päiväkodissa ja olen totaalisen ihastunut pieniin lapsosiin siellä! ü
torstai 4. maaliskuuta 2010
My heart is beating like a jungle drum
Taas vierähti kaksi viikkoa ilman ajatuksen uhraamistakaan tälle blogille.
Omat ajatukset ja sanat, jotka juoksevat ruudulla tuntuvat vain niin merkityksettömiltä. Alemmuuskompleksi on huipussaan aina lukiessani muiden blogeja! Miksi minä en osaa tätä ja tuota ja käyttää hienoja sanoja ja ja ja...
No, kuitenkin, olen (24.2) keskiviikosta asti viettänyt leirielämää, mikä osittain selittää hiljaiseloani. Kyse oli siis seurakuntani nuorten leiristä.
Vaikka aluksi pelkäsinkin sinne menoa, niin osoittautui silti hyväksi vaihtoehdoksi lähteä! Reissu oli mahtava(lukuunottamatta kahden tunnin rämpimistä puolen metrin korkuisissa kinoksissa :D) ja oloni oli ihmeen vapautunut. Hienointa koko leiristä teki yhteys. Pelkästään se, että paikalla oli elämäni kirkkaimmat tähtöset tekivät oloni paremmaksi, mitä se on aikoihin ollut.
Lisäksi sain pitkästä aikaa purettua ajatuksiani ja täysin rehellisesti jakaa tuntemuksiani yhdelle rakkaimmista ystävistäni. <3
Yritän aina parhaani mukaan käyttäytyä normaalisti ruokaan liittyvissä tilanteissa ja elin siinä uskossa, että pystyn ihan helposti huijaamaan ihmiset uskomaan, että kaikki on hyvin ja joojoo tottakai minä syön! Ja okei, myönnän että BMI näyttää alipainoa, mutta silti minähän hymyilin nauroin pälpätin ja pulputin taukoamatta! Ei, eihän minusta voi millään huomata sitä pimeyttä, mikä sisällä paisuu, eihän?
Silti S huomasi, yhden päivän aikana hän kokosi kaikki merkit.
S on yhden nuoren äiti, joka hoiti leirin ajan keittiön, ruoan yms.
Hän sitten yllätti minut jo heti torstaina sanoessaan, että olen kuin kopio hänen tyttärestään. Minä vain tyhmänä hymyilin, mumisin jotain takaisin ja yritin antaa olla. Mutta ei, hän vain jatkoi kertomalla tyttärestään ja siitä kuinka, tyttö teki hyvin epätoivoisen valinnan kuuden vuoden anoreksia-taistelun jälkeen. En osannut kuin itkeä hänen kertoessaan hyvin yksityiskohtaisesti, miltä tuntuu katsella kun oma tytär luovuttaa ja antautuu täysin sairauden käsiin. S oli heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä huomannut, kuinka kovasti jouduin kamppailemaan saadakseni alas edes sen yhden aterian päivässä. Huomasin hänen olevan aidosti huolissaan, hänkin itki ja lopulta halusi rukoilla puolestani. Olin hämilläni, mutta silti tunsin myös onnellisuutta ja iloa. Joku huomaa vaikeuteni, joku haluaa kuunnella, tukea, rukoilla puolestani. Oikeasti, minustako muka välitetään? Ihminen, jota en ollut ikinä ennemmin edes tavannut osoitti valtavaa ymmärrystä. Mitä ihmettä?
En ole aiemmin kokenut näin pyyteetöntä välittämistä.
Kysymykseen mitä kuuluu, voisin rehellisesti tällä hetkellä vastata: hyvää. ü
- Alishia
Omat ajatukset ja sanat, jotka juoksevat ruudulla tuntuvat vain niin merkityksettömiltä. Alemmuuskompleksi on huipussaan aina lukiessani muiden blogeja! Miksi minä en osaa tätä ja tuota ja käyttää hienoja sanoja ja ja ja...
No, kuitenkin, olen (24.2) keskiviikosta asti viettänyt leirielämää, mikä osittain selittää hiljaiseloani. Kyse oli siis seurakuntani nuorten leiristä.
Vaikka aluksi pelkäsinkin sinne menoa, niin osoittautui silti hyväksi vaihtoehdoksi lähteä! Reissu oli mahtava(lukuunottamatta kahden tunnin rämpimistä puolen metrin korkuisissa kinoksissa :D) ja oloni oli ihmeen vapautunut. Hienointa koko leiristä teki yhteys. Pelkästään se, että paikalla oli elämäni kirkkaimmat tähtöset tekivät oloni paremmaksi, mitä se on aikoihin ollut.
Lisäksi sain pitkästä aikaa purettua ajatuksiani ja täysin rehellisesti jakaa tuntemuksiani yhdelle rakkaimmista ystävistäni. <3
Yritän aina parhaani mukaan käyttäytyä normaalisti ruokaan liittyvissä tilanteissa ja elin siinä uskossa, että pystyn ihan helposti huijaamaan ihmiset uskomaan, että kaikki on hyvin ja joojoo tottakai minä syön! Ja okei, myönnän että BMI näyttää alipainoa, mutta silti minähän hymyilin nauroin pälpätin ja pulputin taukoamatta! Ei, eihän minusta voi millään huomata sitä pimeyttä, mikä sisällä paisuu, eihän?
Silti S huomasi, yhden päivän aikana hän kokosi kaikki merkit.
S on yhden nuoren äiti, joka hoiti leirin ajan keittiön, ruoan yms.
Hän sitten yllätti minut jo heti torstaina sanoessaan, että olen kuin kopio hänen tyttärestään. Minä vain tyhmänä hymyilin, mumisin jotain takaisin ja yritin antaa olla. Mutta ei, hän vain jatkoi kertomalla tyttärestään ja siitä kuinka, tyttö teki hyvin epätoivoisen valinnan kuuden vuoden anoreksia-taistelun jälkeen. En osannut kuin itkeä hänen kertoessaan hyvin yksityiskohtaisesti, miltä tuntuu katsella kun oma tytär luovuttaa ja antautuu täysin sairauden käsiin. S oli heti ensimmäisenä kokonaisena päivänä huomannut, kuinka kovasti jouduin kamppailemaan saadakseni alas edes sen yhden aterian päivässä. Huomasin hänen olevan aidosti huolissaan, hänkin itki ja lopulta halusi rukoilla puolestani. Olin hämilläni, mutta silti tunsin myös onnellisuutta ja iloa. Joku huomaa vaikeuteni, joku haluaa kuunnella, tukea, rukoilla puolestani. Oikeasti, minustako muka välitetään? Ihminen, jota en ollut ikinä ennemmin edes tavannut osoitti valtavaa ymmärrystä. Mitä ihmettä?
En ole aiemmin kokenut näin pyyteetöntä välittämistä.
Kysymykseen mitä kuuluu, voisin rehellisesti tällä hetkellä vastata: hyvää. ü
- Alishia
Tilaa:
Kommentit (Atom)
